Tänään olen "sortunut" ahmimaan. Jos sen sortumiseksi haluaisi mieltää. Noh, ainakin olen syönyt... arviolta, ehkä... 2000kcal ylimääräistä? Hups?

Ehkä menkat on ollut osatekijänä, tai stressi, tai se että kävin puntarissa ja huomasin olevani lihavempi mitä luulin ja tämä tieto masensi minua ja seurauksena tunneahmin.

Mitäs nyt? Ajattelin jo rupeavani laihduttaa seuraavat muutama päivä. Mutta se toinen vaihtoehto olisi kuunnella itseään, syödä huomenna sen verran kun huvittaa, kuin sen jälkeenkin. Mitä sitten vaikka lihoinkin tänään, öö, 200g tai jotain? Eikö tärkeämpää pitemmällä juoksulla ole elää terveellisesti, onnellisesti pysyen ihannepainossaan kuin saada tuo 200g kidutuksen kautta pois?

Huoh. Miten tämä on näin hankalaa.

Eli mitä jos ryhtyisin siihen mihin en ole ikinä aikaisemmin ryhtynyt? Antaisin itselleni 2000kcal ylensyöntini anteeksi, jatkaisin elämääni normaalisti, hyväksyen jokaikisen suupalani, hyväksyen kroppani, hyväksyen 200g lihoamiseni... Kurkottelisin nimenomaan säännöllisiä ateriarytmejä, itseni kuuntelemista nälän suhteen enkä missään nimessä itseni kiduttamista laihduttamisen suhteen?

Se että laihdutan sen juuri lihoamani 200g, niin sillä on hintansa -neuroottinen suhtautumistapani ruokaan ei muutu. So What jos olen 200g lihavampi, se on melkein puoli pakettia voita joka saattaa kiiriä mahaani, joo, mutta kyllä minä olen kurkkua myöten täynnä stressiä syömisestä. Todennäköisesti juuri sen stressin takia sorrunkin ahmimaan. Jos kerrankin lassoaisin itse syyn kuin keskittäisin energiani korvaamaan vahinkoja?