Noniin. Söin viime viikolla kolme suklaalevyä yhtenäpäivänä. Ainiin ja karkkipussin. Ihan niiku noin ylimääräisenä tietty.

No huh huh. Se on laittanut minut laihdutuskuurille. Nimittäin pieni possumaha ilmestyi kroppaani.

Ja syyllistämiset mieleeni. Oi miksi, miksi ahmin. Oi miksi, miksi, miksi minulla ei ole itsekuria nyt laihtua ja syödä vähemmän.

Vieläkin minulla on se possumaha ahmimisesta, vaikka ei enää olekaan niin iso.

Mutta se syyllistäminen.

Jos minä saisin syödä juuri niin paljon kaikkea mitä haluankin. Rytmittää ruokailua, joo. Tarkkailla ruoan laatua, joo. Syödä vain mitä tarvitsee, joo. Mutta myös syödä juuri niin paljon kaikkea mitä haluaakin. Se olisi ihanaa.

Käytännössä en voi ostaa kauheasti sokerikamaa huoneeseeni, koska ne toimisivat kiusauksena. Eikä minun näin tarvitse toimiakaan. Mutta kaupasta ostaa sen minkä haluan syödä sinä päivänä! Ja syödä ulkona mitä haluan. Tuntematta syyllisyyttä.

Tuntematta syyllisyyttä samalla kuitenkin ymmärtäen että ravinto toimii polttoaineena, ei mielihalujen objektina. Saan syödä mitä haluan jos vain haluan syödä sitä. Saan juoda limppaa mutta jos katson sen lisäaineluettelon ainesosalistasta, en ehkä haluakaan kaataa sitä elimistööni. Okei, limppa on huono esimerkki koska en sitä kaipaile. Maitosuklaa on paljon parempi esimerkki kuin myös kuivatut taatelit. Saan syödä niitä milloin haluan niin paljon kuin haluan. Saan syödä vaikka mitä -tärkeintä on että kaiken syön hyvällä omatunnolla. Tärkeintä on että annan valoa kaikelle syömiselleni. Olipa se sitten puoli täytekakkua, kaksikymmentä lättyä kermavaahdolla tai appelsiini.

Syöden myös riittävästi.

Ja harrastaa liikuntaa se määrä minkä haluan. Sitä liikuntaa mitä haluan.

Laskematta kuinka paljon kulutan. Liikkumalla liikkumisen vuoksi. En suklaakeksien.